Tänä vuonna tuntui ettei jäät ja lumi sula ikinä. Vaan niin ne pikkuhiljaa lähtivät. Joessa oli vielä jäätä ja sohjoa kun Karu päätti että tuonne voi mennä. Tämä oli positiivista kehitystä sillä pentuna se ei oikein välittänyt mennäkään veteen. Ajattelin jo viime kesänä että jos pentu ei opi uimaan niin vuoden ikäiselle roikaleelle se opettaminen saattaa olla vähän raskaampaa.
Sitä mukaan kun jäät lähtivät aloin heittelemään sille keppiä veteen ja se haki niitä innokkaasti. Ajattelin että ehkä se oppii helpolla uimaan. Mutta ei.
Aika äkkiä tuli selväksi että vesi on kivaa ja siellä pulikoiminen mutta uiminen on hieman pelottavaa.
Hoksasin jossain vaiheessa, että Karu ei itse asiassa niin kauheasti jännitä itse uiminen vaan se uimaan lähteminen eli se hetki kun pohja pettää tassujen alta.
Meidän venerannassa on semmoinen paikka jossa ei tule äkkisyvä vaan siinä on isolla alueella sama syvyys. Ranta on tosin todella kivinen mutta se taas ei haittaa Karua. Sinne kun Karu paineli niin se ui pieniä pätkiä koska se syvä tuli hyvin hyvin loivasti eli se ei edes oikein huomannut sitä. Mutta selväksi tuli, että ihan helpolla se ei itse noin vaan lähtisi uimaan.
Toukokuun 22 päivä otin sit uikkarit esille ja päätin, että käyn vähän auttamassa sitä. Lämpötila oli noin 14 astetta mutta aurinko lämmitti. Veden lämpötila oli saletisti alle 10. Eipä siinä muuta kun tutulle hiekkakuopalle ja vaatteet veks. Karu tuli aika kiltisti mun perässä eka kerran ja yritin vain saada sitä uimaan tuettuna. Se onnistui ihan hyvin etujalkojen suhteen mutta takajalkoja se ei käyttänyt. Tuin sitä mahan alta mutta parempi on vetää pikkuisen hännästä niin takajalatkin alkaa potkimaan.
Lopulta menin sen kans sitten niin syvälle että oli pakko uida (molempien...). Kyllä poika sitten ui mutta aika hätäisesti. Kokeilin vielä pari kertaa mutta sitten olin NIIN jäässä että luovutin. Vesi oli kyllä niin kylmää etten itse asiassa heti lämmenyt vaikka laitoin vaatteet päälle ja hyppelin rannalla. On suoranainen ihme etten tullut kipeäksi, ei ihan maailman paras ajatus mutta... :D
Tulin kuitenkin siihen tulokseen että ei se varmaan auta muu kun itse uida Karun kanssa ja yrittää saada sille vähän itseluottamusta hommaan. En ole koskaan kannattanut semmoista hommaa että koira heitetään yksin veteen opettelemaan. Hyvähermoinen koira kyllä senki kestää mutta toisten koirien uiminen on sen seurauksena myös jäänyt, ainakin pitkäksi aikaa.
Mulle on sanottu että kyllä se lähtee kun on sorsia tai nakkelet edes kuollutta sorsaa sille.
Muutaman kerran rannalla on ollut sorsia ja se on innokkaasti lähtenyt niiden perään mutta se ei silti ui eli sekään ei toimi. En ole myöskään sulattanut sille sorsaa koska viime vuonna kylmän telkän nouto ei herättänyt mitään suurta intohimoa Karussa :D
Nohh, toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi ajattelin että NYT vesi on lämmenyt. Ei muuta kun uikkarit taas päälle. Tällä kertaa otin dummyn ja ompelin siihen riekonsiipiä kiinni. Se oli mahtava juttu Karun mielestä. Ja eiku rantaan. Nakkelin sitä ensin veteen mutta uimaan se ei lähtenyt, vinku vedessä sen perään. Menin sitten ite ja aluksi se ui vain just sen verran kun menin mukaan ja patistelin mutta kun se uiminen meni niin hyvin niin se lähti sitten hakemaan sitä dummya. Ja siitähän se sitten lähti uimaan sille päivälle. Se ui monta kertaa ihan hienosti ja minä sain katsella rannalla.
Seuraavana päivänä otin samaisen dummyn ja liisteröin siihen pakkasesta otetun kanansiiven. Se oli myös mahtava homma Karun mielestä. Tällä kertaa ei tarvinnut kun pikkuisen saatella veteen niin poika lähti uimaan ja ui mallikkaasti. Uimaan lähtemisessä hieman vielä empi mutta uiminen sinänsä meni mallikkaasti. Ajattelin sitten että kokeillaan toisesta rannasta... big mistake. Ranta oli hieman jyrkempi kun mitä ajattelin ja Karu ei sitten uskaltanut lähteä uimaan kun tuli liian äkkisyvä. Ei siinä muuta mutta minäkään en päässyt siitä kohtaa uimaan ja katselin typeränä dummya. Jaloissani pyöri Mikki-griffoni, 6 kiloa ja täyttä rautaa valmiina uimaan mutta ajattelin että perhana, uintimatkaa on vain 4 metriä...Karu saa mennä. Jouduin tekemään aika hitosti töitä että sain Karun veteen ja kaks kertaa se tuli jo pois. Meinasin jo luovuttaa mutta vähän jo pelkäsin että siitä jäisi vähän luovuttamisen meininki koiralle kun niin kauan olin taistellut ja lopulta sain sitten Karun hakemaan sen. Sen jälkeen harjoiteltiin helpommilla rannoilla.
Nyt Karu on reipastunut ja se on todella innokas uimari! Välillä sille tulee pieni epävarmuus sen uimiseen lähdön kanssa etenkin uudessa paikassa mutta pitää viedä sitä paljon erilaisille rannoille niin eiköhän se siitä.
Karu on tähän mennessä oppinut kaiken muun sormia napsauttamalla joten pitihän se jokin asia vähän teetättääkin... ettei pääse liian helpolla ;)
Karu oli myös yhtenä iltana irti ns. turvallisella alueella jossa ei tiettävästi ole pesiviä luontokappaleita. Oli mukava nähdä että se liikkuu todella mukavasti ja itsenäisesti, jopa myötätuuleen. Tämä on ollut mulla huolen aiheena kun se on niin iso (nyt 42 kiloa...).
Karulla on edelleen mukavan rauhallinen luonne ja se kyllä antaa vieraiden ihmisten lääppiä mutta vahtiviettiä sillä on. Se ilmenee vain ilmoitusluonteisena eli haukkuu jos joku yllättää mutta esim. kotona se lakkaa välittömästi kun minulle on ilmoitettu asiasta. Se vaan harrastaa sitä samaa myös lenkillä joten en oikeastaan pidä sitä irti jos en ole aivan varma että ollaan keskenään. Jos joku tulee yllättäen vastaan niin se on turha selitellä että se on ihan kiltti kun ton kokoinen hurtta haukkuu jaloissa. Se on tietenkin omaa laiskuutta ettei ole koulinut sitä tuosta. Pitää ottaa asiaksi opettaa sille, että vastaan ei saa lähteä vaikka puskasta hyppäisi lauma norsuja ja niiden ohjastajat ;D
Nyt on sitten seuraavaksi vuorossa näyttelyviikonloppu!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti